Valtaa paossa

Unkarilainen György Dragomán on julkaissut romaanit A pusztítás könyve (2003) (The Book of Destruction) ja A fehér király (2005), joka julkaistiin suomeksi nimellä Valkoinen kuningas (2008). Hän sai juuri valmiiksi uusimman romaaninsa The Bonfire, joka julkaistaan ainakin Unkarissa ja Yhdysvalloissa. Haastattelussa Dragomán kertoo suhteestaan valtaan ja vapauteen.

Nuoruus sosialismin varjossa

György Dragomán syntyi 1973 Romanian Transilvaniassa, asuu Budapestissä, kirjoittaa unkariksi ja vietti kevään 2014 Helsingissä Tutkijakollegiumin vieraana. Dragománin läpimurtoromaani, Valkoinen kuningas (2008) on käännetty kymmenille kielille. Romaanin päähenkilö Dzsáta tarkkailee pikkupojan näkökulmasta nimettömän itäeurooppalaisen kommunistisen diktatuurin arkea ja kaipaa työleirille vietyä isäänsä.

Dragománin lapsuudessa ja nuoruudessa paitsi asuinmaa, myös valtiomuoto, valtioiden nimet ja rajat muuttuivat moneen otteeseen.

“Synnyin Transilvaniassa, joka tuohon aikaan kuului Romanialle. Se on kuitenkin poikkeuksellinen maakunta, jolla on pitkä historia ja etnisesti sekä uskonnollisesti monipuolinen ja suvaitseva väestö. Muutimme perheeni kanssa Unkariin vuonna 1988 ja asun nykyäänkin Budapestissa vaimoni ja kahden lapseni kanssa. Äidinkieleni on unkari, mutta sukunimeni on oikeastaan armeniaa, jossa se tarkoittaa kääntäjää”, kertoo Dragomán, joka on sattuvasti itsekin kääntänyt mm. Samuel Beckettin ja James Joycen töitä unkariksi.

Dragomán kuitenkin korostaa, ettei Valkoinen kuningas missään tapauksessa ole omaelämäkerrallinen teos, vaikka hän on Dzsátan tapaan kasvanut Neuvostoliiton varjossa itäblokkiin kuuluvassa diktatuurissa.

Totalitaarinen yhteiskunta on väkivaltainen peli

Valkoisen kuninkaan nimi tulee Dzsátan varastamasta shakkinappulasta, joka on oikeastaan käsinkaiverrettu norsunluinen pienoisveistos. Sakkia voidaan ajatella myös teoksen tai koko diktatuurijärjestelmän laajuisena metaforana, jossa kullakin nappulalla on oma paikkansa ja tehtävänsä, keskinäinen hierarkia on taipumaton ja siirtojen tavoitteena on pelilaudan valloittaminen. Pelin säännöt vain ovat muuttuvia tai tyystin tuntemattomia.

Teos kuvaa tarkkanäköisesti kommunistisen järjestelmän vaikenemisen lakia ja jatkuvaa epäluottamusta. Kauheudet välittyvät toisinaan rivien välistä, toisinaan taas lukijan kasvoille paiskattuina, groteskin väkivaltaisina kuvina. Yhdessä ne osoittavat, kuinka totalitaarisessa järjestelmässä väkivalta läpäisee koko yhteiskunnan.

Dzsátan maailmassa väkivaltaa on monella tasolla: pojat leikkivät keskenään raa’an väkivaltaisia sotaleikkejä, opettajat käyttävät ruumiillista kuritusta ja henkistä väkivaltaa oppilaisiinsa sumeilematta ja rauhallinen hedelmien jonottaminen saattaa mikrosekunneissa muuttua lynkkaukseksi.

“On mielenkiintoista, miten väkivallan kieli toimii ja pystyy määrittämään yhteiskuntaa. Lapsena en ymmärtänyt kasvavani erittäin väkivaltaisessa yhteiskunnassa, mutta oikeastaanhan se oli ultraväkivaltainen siitäkin huolimatta, ettei väkivalta ollut välttämättä päivittäin esillä. Se oli kuitenkin läsnä, ilmassa. Ilman tapaan sitä hengittää sisään ja ulos, siitä tulee tiedostamatonta. Oikea väkivalta nousee juuri silloin, kun väkivalta muuttuu niin osaksi tietoisuutta, että siitä tulee tiedostamatonta.”

Dragomán on joutunut miettimään omaa lapsuuttaan uudelleen hänen tultua itse isäksi. Romaanin Dzsátan ja myös Dragománin omaa lapsuutta leimasi lasten keskinäinen hierarkia, nokkimisjärjestys, joka määritti kanssakäymistä. Hänen omat lapsensa puolestaan kasvavat yhteiskunnassa, jossa vapaus on itsestäänselvyys.

“Omassa lapsuudessani väkivalta ja nokkimisjärjestys tuntuivat normaaleilta. Nyt kun minulla on omia lapsia, ymmärrän, kuinka erilaista heidän kanssakäymisensä muiden lasten kanssa on, kuinka paljon vähemmän heidän arjessaan on väkivaltaa ja valtasuhteita. He leikkivät paljon vähemmän sotaleikkejä, meidän kaikki leikkimme koskivat tavalla tai toisella sotaa. Olen tavallaan kiitollinenkin traumaattisesta lapsuudestani, mutta tietenkään en halua lasteni kokevan samaa. Elämä on varmasti onnellisempaa, jos ei jatkuvasti traumatisoidu. On hyvä nähdä, että vapaus on mahdollista lapsen mielenmaisemassa. He ottavat vapauden itsestäänselvyytenä, mitä se tietenkään ei ole. Toisaalta vapauden ehkä myös menettää helpommin, jos siihen suhtautuu niin. Sen näemme vain ajan kanssa.”

Arvausleikki ja piiloväkivalta

Kommunististen diktatuurien arkea leimasi kiellettyjen asioiden pitkä lista ja siihen liittyvä ilmiantokulttuuri. Ilmiantajien henkilöllisyyttä ei tietenkään tiedetty, joten naapurit, sukulaiset ja työkaverit olivat kaikki lähtökohtaisesti epäluotettavia. Ihmisten pitäminen jatkuvassa epäluottamuksen tilassa on vallankäyttöä ikivanhalla hajota ja hallitse -periaatteella.

“Keskustelut olivat täynnä väkivaltaa ja lähes jokaista aihetta lähestyttiin sen kannalta. Diktatuuri toimii juuri niin, että väkivalta korvaa kommunikaation kokonaisuudessaan. Koska kehenkään ei voinut luottaa, oli pakotettu väkivaltaiseen arvausleikkiin siitä, satuttaako itse toista vai toinen itseä. Se alkoi jo hyvin aikaisin, en edes muista muunlaista keskustelua. Tämä on kaikki tietysti retrospektiivistä, tuolloin se tuntui aivan normaalilta.”

Dragomán kuvaakin hyvin taitavasti väkivallan jakautumista avoimeen, fyysiseen väkivaltaan ja toisaalta piiloväkivaltaan, joka ilmenee sanan ja tunteen tasolla, jatkuvana uhkana arjen yllä.

“Jollain tavalla koko systeemin retoriikka perustui väkivaltaan. Rauha oli tietenkin iso juttu, valtion retoriikassa puhuttiin jatkuvasti rauhasta, mutta siinä oli aina mukana taistelua. Lapsena oli jatkuvasti kammottava tunne siitä, että väkivalta saattoi puhjeta koska tahansa. Vaikkapa koulussa, jossa lapsuudessani opettajat käyttivät kuritukseen keppiä. Keppiä ei tullut usein, mutta sen uhka oli aina läsnä. Muistan opettajan, jonka käsi oli murtunut ja kipsattu. Muistan, että tarina kertoi, että hän oli murtanut sen lyödessään oppilasta. Se ei välttämättä ollut totta, mutta uskoin tarinan lapsena täysin.”

Tiedoton yhteiskunta ja vapauden kaipuu

Tiedon saatavuuden rajoittaminen on olennainen osa suljetun poliittisen järjestelmän toimintaa. Kommunistisissa diktatuureissa sensuuri- ja propagandakoneistot olivat (ja paikoitellen edelleen ovat) huippuunsa viritettyjä vaikka sensuroitu aineisto voi vaikuttaa triviaalilta ja propaganda lapselliselta.

Sensuuri ja propaganda yhdistyvät Valkoisen kuninkaan tarinassa, jossa Dzsáta löytää kesken viisivuotissuunnitelmasta kertovan dokumenttifilmin sattuvan sähkökatkon aikana ystävänsä kanssa elokuvateatterista suljetun salin.

[H]än näyttäisi minulle tien salaiseen näytöshuoneeseen josta hänen isoisänsä oli kertonut, siellä säilytetään kiellettyjä filmejä joita ei ole koskaan näytetty elokuvissa, hän sanoi, siellä on kaikki leffat, joista me ollaan vain kuultu, kaikki Hämähäkkimiehet, Tarzanit ja Zorrot ja hyllykaupalla länkkäreitä […]. (s. 199)
Totuus on lopulta (ainakin esimurrosikäisen pojan näkökulmasta) tarua ihmeellisempää, kun keloista paljastuu pornografiaa. Dragománin omat kokemukset sensuurista ovat vähintään yhtä absurdeja:

“Yleensä yhteiskunnassa, jossa on sensuuria, et tiedä mitä sensuroidaan; sinulla on kyllä tunne siitä, mitä se voisi olla, muttet tiedä varmasti. Parhaita sensoreja ovat yksilöt ja parasta sensuuria on itsesensuuri. Meillä oli aina tunne siitä, mikä oli kiellettyä. Kyseessä ei ollut mikään kiellettyjen aiheiden lista, vaan piti arvailla, juuri Dzsátan tavoin. Unkarilaisessa vähemmistössä kieli itsessään saattoi olla sensuurin kohteena. Muistan kerran, kun minulta takavarikoitiin [Romanian kansantasavallan aikoina] kotietsinnässä lehti. Se oli Unkarin kommunistisen liikkeen virallinen nuorisolehti, mutta siinä oli myös semi-reformistista ainesta, kuten rock-musiikkia ja seksiä käsitteleviä juttuja, jotta nuoret olisivat tarttuneet siihen, vaikka lehti oikeastaan käsitteli enemmänkin puolueen asioita. Se kuitenkin takavarikoitiin, mikä oli yllättävää, koska se oli sosialistinen lehti sosialistisessa maassa.”

Fetissi menneeseen (ja) eksotiikkaan

Tietenkin sensuurin avulla toimeenpantu kielto vain lisää kiinnostusta. Romaanin nimitarinassa “Valkoinen kuningas” Dzsáta varastaa Afrikasta tuodun pelinappulan. Siitä tulee hänelle onnenamuletti, jonka avulla hän löytää itsevarmuutensa. Sen eksoottinen, norsunluinen pinta päihittää helposti hienoimminkin maalatun tinasotamiehen ja Dzsáta uskoo, että hänestä tulee sen avulla voittamaton sotapelissä. Suljettu valtio luo juuri tämänkaltaisen fetisistisen suhteen eksoottisuuteen.

“Muistan alkaessani opiskella englantia, ettei englanninkielisiä kirjoja ollut saatavilla. Jos menestyin hyvin, englanninopettajani sanoi ‘hys’ ja toi vanhoja englantilaisia sanomalehtiä. Tiesin, ettei tästä saanut kertoa kellekään, se oli suuri lahja. Sitten luimme innoissamme parikymmentä vuotta vanhoja kellastuneita ja repaleisia sanomalehtiä ja opiskelimme sanastoa. Kun rajat on suljettu, arkipäiväisistäkin esineistä tulee reliikkejä. Niitä löytää kirpputoreilta, jossa kävellessä saattaa nähdä tyhjiä teepakkauksia lännestä. Täällä ne heitettäisiin menemään, ne heitetäänkin menemään, mutta siellä niistä tuli lähes taianomaisia esineitä, joita ihmiset keräilivät. Se muistuttaa minua science fiction -elokuvasta. Tavallaan nämä tapahtumat voisivat menneisyyden sijaan sijoittua myös post-apokalyptiseen tulevaisuuteen, jossa menneen sivilisaation merkkejä keräillään arvoesineinä.”

Vallan ja vapauden vedenjakajalla

Dragománin suhde valtaan on yksioikoinen. Yhteen valta-asemaan kuitenkin joutuu väistämättä, minkä Dragománkin joutui huomaamaan. Diktatuurissa ja toisaalta vanhemmuudessa valta on avainkäsite.

“Suhtaudun valtaan pakkomielteisesti. Minulla ei ole koskaan ollut työpaikkaa eikä pomoa, ei työntekijöitä, en kuulu järjestöihin. Olen aina torjunut vallan niin paljon kuin mahdollista ja yritän välttää sitä sen molemmilta puolin – sekä vallankäyttäjän että vallankäytön kohteen asemaa. Lasteni syntymä oli siinäkin mielessä iso juttu, koska tiesin olevani heidän suhteen valta-asemassa. Minun oli oltava, koska siitä vanhemmuudessa on kyse. Asetelma ei ollut minulle kovin luonnollinen, mutta siinä tilanteessa ei juuri ole vaihtoehtoja. En ehkä ole riittävän ankara isä”, Dragomán toteaa lopulta naurahtaen.

Valtaan liittyy aina myös vapaus, joka voi vallan tavoin ilmetä monissa eri muodoissa. Valkoinen kuningas käsittelee valtaa ja vapautta totalitaarisessa valtiossa, mutta vapauden kysymykset ovat ajankohtaisia myös demokraattisissa, tai Dragománin sanoin, ei-diktatuurisissa yhteiskunnissa.

“Vapauden käsite on mielenkiintoinen. Onko vapauden ajatus mahdollinen yhteiskunnassa, jossa kaikki vapaus on tukahdutettu olemattomuuteen asti? Jos minulla oli Valkoisen kuninkaan kirjoittamisessa joku kysymys, johon halusin vastata, se oli juuri tämä. Kirjoitan nykyisin usein Unkariin tai muihin tuntemiini vapaisiin yhteiskuntiin sijoittuvia tarinoita, mutta niissäkin tarkastelen valtarakenteiden kehittymistä.”

Vaikka Dragomán asuu Unkarissa perheineen, ei hänellä ole erityisen ruusuinen kuva yhteiskunnan nykytilasta. Hän käyttää termiä “vapaa yhteiskunta”, mutta jos ei suorastaan ironisesti, niin ainakin varauksella. Omaa asennettaan hän kuvaa termillä disillusion, jolla kuvaa pettymystä siihen, ettei uusi yhteiskuntajärjestelmä lunastanutkaan sille asetettuja odotuksia, vaan väärät käytännöt saivat jatkua ja palaa taas epätietoisuuden tematiikkaan:

“Iso ongelma Unkarissa on se, ettei vanhoja rekistereitä koskaan avattu ja siksi salaisuuksien aika ei koskaan päättynyt. Nyt se on jo liian myöhäistä, siitä on 25 vuotta. Kyse ei ole edes oikeudenkäynneistä, vaan oikeudesta tietää. Pahinta totalitaarisessa järjestelmässä elämisessä on arvausleikki, se, että koskaan et voinut olla varma, keitä informantit olivat. Nyt meillä on Unkarissa ollut 25 vuotta demokraattinen järjestelmä, mutta emme siltikään voi olla varmoja. Meillä oli pääministeri, joka paljastuikin entiseksi salaisen palvelun virkamieheksi. Katarttista kohtaamista menneisyyden kanssa ei koskaan tapahtunut. Tämä epäilyksen ilmapiiri on mielestäni yksi niistä syistä, joiden vuoksi äärioikeiston valta voinut kasvaa. Ironisesti he ovat tosin ainoita, jotka ovat retoriikassaan ja tavoitteissaan avoimia”, kirjailija naurahtaa kuivasti.

Dragománilta ei juuri tarvitse lypsää kommenttia nykyiseen poliittiseen ilmapiiriin. Hän kertoo olevansa hyvin huolissaan Itä-Euroopasta tilanteesta.

“En pidä tämänhetkisestä tilanteesta lainkaan. En pidä siitä, millaiseksi Venäjä on muodostunut. Valtiomuodon muututtua meillä kaikilla Itä-Euroopassa oli unelma siitä, että kirisimme demokratiassa länsimaiden tasolle. Jotenkin kävi kuitenkin niin, ettei avointa yhteiskuntaa muodostunut juuri yhteenkään entisen itäblokin valtioista. Pettymykseni politiikkaan kokonaisuudessaan liittyy siihen, että politiikan kieli on vallan kieltä ja se on pysynyt sellaisena itäblokissa. Melkeinpä kaikki poliitikot pyrkivät käyttämään saamaansa valtaa omaksi hyväkseen puoluekannasta riippumatta. Uudet puolueet loivat aikanaan avoimet vaalijärjestelmät ja läpinäkyvän vallankäytön perusteet, mutta nuo kumottiin nopeasti. Meille sanottiin, ettei meille tule enää koskaan ammattipoliitikkoja. Uskoin tähän, mutta olin tietenkin naiivi, olin vain 15-vuotias. Hyvin pian kehittyi armoton poliittinen järjestelmä, jossa kaikki vain ajoivat omaa asiaansa. Nimellisesti entiset itäblokin maat ovat avoimia yhteiskuntia, mutta ihmisten mielentila ei muuttunut mihinkään, heidän suhteensa valtaan on entisellään. Itsenäisiä instituutioita on liian vähän, politiikka pyrkii omimaan kaiken ja dominoimaan kaikkea. Mitä kauemmas itään mennään, sitä paremmin erikoinen suhde valtaan näkyy.”

Tekstin politiikka

Valtarakenteiden tarkastelu nousee esiin kaikessa, mistä Dragomán puhuu. Ei ole yllättävää, että hän hahmottaa myös omaa poetiikkaansa valtarakenteiden avulla.

“Minulle tarina alkaa aina novellista. Olen hyvin kiinnostunut siitä, miten isompia rakenteita nousee pienempien seasta. Valkoisessa kuninkaassa kirjoitin novellin, sitten toisen, sitten huomasin siitä tulevan romaanin – tai ehkä novellikokoelman. Sen voi käsittää kumpana vaan, minusta ero ei ole niin selvä. Minulla on jopa novelleja, jotka rakentuvat pienemmistä novelleista. Nyt työn alla on novellikokoelma, jossa toimin juuri näin. Sen nimeksi tulee “Shrapnel”, “(kranaatin)sirpaleet”, koska se toimii niiden tapaan. Tämä rakenne, jossa pienet yksiköt muodostavat suurempia yksiköitä, jotka puolestaan muodostavat vielä suurempia yksiköitä sopii minulle hyvin.”

Valkoisessa kuninkaassa kertojana on lapsi, joka ei reflektoi tai tulkitse näkemäänsä. Hänen havaintonsa vyöryvät eteenpäin välillä assosiatiivisestikin ja päälauseita ketjuttava lähes välimerkitön kieli toistaa rakennetta. Dragománin ensimmäisessä romaanissa The Book of Destruction kertojana on puolestaan aikuinen, maanpakoon karkotettu tutkija. Dragománin mukaan tuossa teoksessa pyrkimyksenä oli kuvata maailmaa hyperrealistisesti, näkemään kaikki ääriterävänä. Valkoisen kuninkaan kohdalla oli puolestaan opeteltava epä-näkemään, unohtamaan totuttu näkemisen tapa, jotta voisi samaistua lapsen tapaan havainnoida.

Myös lapsikertojan käyttö liittyy Dragománin ajatuksiin vallasta. Lapsikertojan avulla on helpompi kuvata totalitaarisen järjestelmän raakaa arkea sortumatta selittelyyn tai historiallisuuteen.

“Minua kiehtovat tarinoiden rikkinäiset sirpaleet, joita kokoamalla lukija voi koota yhden tarinan. En usko selityksiin. Selittäminen on vallankäyttöä ja tässäkin mielessä välttelen valta-asemaa. Kun aloin kirjoittaa, yksi tärkeimmistä kysymyksistä koski reflektiota. Ensimmäisen teokseni päähenkilö ei juuri mieti, mitä tekee. En halua sellaista valtaa, että loisin mielen. Halusin kertoa tarinan sisältä käsin ilman reflektiota tai tapahtumien nimeämistä. Näissä teoksissa käyttämäni preesensmuotoinen kerronta liittyy myös reflektiivisyyden puutteeseen.”

Dragomán itse puhuu epä-ajattelusta, ajattelun puuttumisesta, vaikka oikeastaan kyse on enemmänkin erilaisesta tavasta ajatella. Ajattelun suunta on vertikaalisen sijaan horisontaalinen: filosofisen tai analyyttisen sijaan on kyse havainnoivasta ja assosiatiivisesta ajattelusta, josta puuttuu reflektiivisyys.

Lopuksi Dragomán tiivistää näkemyksensä ajattelun suhteesta vapauteen:
“Yhteiskuntamme toimii nykyään niin, että ajatteluun ei kannusteta pysähtymään. Tämä hektisyys, jatkuva tekemisen pakko saa unohtamaan ajattelun. Siksi Valkoisessa kuninkaassakaan ei ole aikaa ajatella.”

Published 15 October 2014
Original in Finnish
First published by Kritiikki X (2014) (Finnish version); Eurozine (English version)

Contributed by Nuori Voima / Kritiikki © György Dragomán / Sonja Pyykkö Eurozine

PDF/PRINT

Read more

Cover for: Digital socialism

Digital socialism

Reimagining social democracy for the 21st century

Cover for: Disinformation, hyper-partisanship and the limits of regulation

Disinformation, hyper-partisanship and the limits of regulation

Eurozine podcast pt. 1: The changing face of the media

Cover for: Notes on the networked psyche

Notes on the networked psyche

Exploring online hyper-sensibilities

Cover for: Another media regime is possible

Another media regime is possible

From the liberal public sphere to the information commons

Cover for: Big Brother to the rescue

Big Brother to the rescue

Can artificial intelligence help in Ukraine’s fight against corruption?

Cover for: Lies, fakes and deep fakes

Lies, fakes and deep fakes

Deceptions and scams in the age of Trump

Cover for: The power of law or the law of power?

The power of law or the law of power?

Why Europe must lead the way in the governance of technology

Cover for: Interference everywhere?

Interference everywhere?

Disinformation in the EP election

Cover for: And we dream as electric sheep

And we dream as electric sheep

On humanity, sexuality and digitality

Discussion